vietnam

Saigon, Helmikuu 2007

Yhdysvaltain konsulaatin vastainen jalkakäytävä Le Duan -kadulla täyttyy aamuisin nuorista saigonilaisista. He odottavat lupaa matkustaa toiveiden maahan – USA:aan.

Konsulaattirakennus on ulospäin vaatimaton. Pyöreä vaakunamerkki seinässä kertoo tähtilippuvaltion läsnäolosta Vietnamissa. Muuri kätkee taakseen palan Amerikkaa ja historiaa. Samalla tontilla sijaitsi aikaisemmin maan suurlähetystö – amerikkalaisuuden symboli Saigonissa. Talo revittiin maan tasalle heti, kun suhteita ryhdyttiin uudelleen lämmittämään runsaat kymmenen vuotta sitten.

Pitkään tyhjänä ollutta rakennusta ei haluttu säilyttää muistuttamassa sota-ajasta. Katkera lähtö Vietnamista oli liian hyvin mielissä.

Konsulaatin ovella seisovat vakavailmeiset vartijat. He kieltävät kuvaamisen rakennuksen edessä. – Turvallisuussyistä.

Saigon, Helmikuu 2007

Valkopaitainen mies peruuttaa pari askelta puistonpenkin kohdalla. Mistä maasta tulet, hän kysyy. – Aaah, Finnland. 

Suomen sijainti maailman- kartalla on valkopaitaiselle heti selvää. Mies lähti vanhoina hyvinä aikoina töihin DDR:ään. Leipä Itä-Saksassa irtosi viiden vuoden ajan räätälin töistä. Sitten kommunismi meni nurin Euroopassa eikä valkopaitaisen viisumiin tullut enää uutta leimaa. Oli palattava isien maahan. Sielläkään puna-aate ei ollut enää entisensä. Vuoden 1986 puoluekokous oli päättänyt ohjata maan “kapitalistiseen sosialismiin”. Valkopaitaiselle uusi komento oli tyly. Hän mittailee joutilaana Saigonin puistokäytäviä aamusta iltaan. – Joka päivä etsin töitä, mutta mitään ei löydy.

Mutta nythän Vietnamissakin voi jo perustaa oman yrityksen, vieras opastaa. Mies hieroo peukaloa ja etusormea yhteen. – Tarvitaan rahaa. Liikepaikat ovat kalliita. 

Valkopaitainen vaihtaa puheenaihetta. Mitä työtä sinä teet? Onko sinun lehtesi hallituksen lehti? Eikö teillä ole yhtään hallituksen lehteä? Meillä kaikki lehdet ovat hallituksen lehtiä, mies sanoo ja kaivaa yhden kainalostaan. – Ei tämä maa ole demokratia. Tämä on diktatuuri, työtön valkopaitainen sanoo ja jatkaa matkaansa.

Vietnamin suurin kaupunki on seitsemän miljoonan ihmisen muurahaispesä, jossa elämä ei pysähdy hetkeksikään.

Saigon, Helmikuu 2007

Neljä silmää katsoo anovasti alhaalta. Likainen miehenalku työntää edellään vielä likai- sempaa pikkusiskoaan kohti muukalaista. Kumpikaan ei sano mitään. Poika nyökyttää vain päätään hiljalleen. Parin päivän kuluttua kaksikko on taas silmien alla samoilla nurkilla. Kadun lapsia.

Brumm…brumm… ja kevyt ranneliike ilmaisee moottori- pyörätaksin tarjoavan reaaliaikaisen eloonjäämiskierroksen Saigonin liikennekaaoksessa. Jos aikoo istua mopedin tarakalle, hinta ja henkivakuutus kannattaa tarkistaa etukäteen.

Mies huitoo kadun reunalla paitapaketti molemmissa käsissään. Halpoja ihokkaita olisi tarjolla. Moni ohikulkija pysäyttää moottoripyöränsä. Kauppaa käydään jalkakäytävälle levitetyn suojapeitteen päällä. Maassa istuva nainen sulloo kaksin käsin seteleitä muovipussiin. Kassa ei kilise eikä kuittia anneta. Äkkiä kadulta kajahtaa terävä huuto. Samassa suojapeitteen jokaiseen nurkkaan ilmestyy mies. Paitakasa katoa pressun kätköihin ja koko myymälä siirtyy hetkessä kadun toiselle puolelle läpi vilkkaan liikenteen. Paikalle ajaa poliisiauto, mutta jatkaa matkaansa pysähtymättä. Kun koppalakkisten perävalot katoavat moottoripyörämereen, myymäläapulaiset raahaavat paita- pressun uudelleen kadun yli entiselle paikalleen. Ja kaupankäynti jatkuu.

Riksat, polkupyörätaksit, päivystävät jalkakäytävällä. Tunnin kierros taalalla. Jos asiakas ei innostu,

paljasjalka kaivaa ajo- neuvostaan mustakantisen riksaraamatun. “Ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia?”, sanassa sanotaan alkukielellä. Jos tämäkään ei johda kuljetussopimukseen, jalkatyöläinen vetäisee taskustaan viimeisen valtti- korttinsa. Siinä on kuva kauniista naisesta, ja massagea olisi tarjolla.

Elämää on myös kadun varjoisalla puolella. Polvenkorkuinen tummatukka nykäisee lahkeesta ja ojentaa kätensä. Illalla kadulle ilmestyvät kerjäläiset. Kaikilla ei ole edes käsiä.

Saigon, Helmikuu 2007

Kirkkaanvihreä valomainos Saigonin suurimman kauppakeskuksen naapurissa: Pho for the President. Pho 2000 olisi kuin mikä tahansa vietnamilainen nuudeliravintola ellei sen mainosmieheksi olisi ryhtynyt Yhdysvaltain entinen presidentti Bill Clinton.

Päällepäin ravintola on siisti mutta vaatimaton. Seinissä valkoiset laatat, keltainen väri antaa piristystä. Pöytien pinnat teräslevyä, jalat putkea, pyöreät metalli-istuimet. Nuori henkilökunta tuo mieleen pikaruokalan.

Entinen Valkoisen talon isäntä kävi nauttimassa täällä päivän nuudelikeittonsa Saigonin vierailullaan marraskuussa 2000. Asiasta todistavat kuvasuurennokset seinällä. Siitä lähtien paikka on ollut myös turistien suosiossa. Parhaaseen illallisaikaan ilma on täynnä englantia, ranskaa, saksaa, japania. Ravintolan isäntä pyörähtelee tyytyväisenä pöytien välissä.

Laskun maksamiseenkaan ei tarvita presidentin tuloja. Esimerkiksi erinomainen kasvisnuudelikeitto 22 000 dongia (1,1 euroa). Miksi Bill Clinton valitsi juuri tämän ravintolan lounaspaikakseen? – Siisteyden vuoksi, valistaa vietnamilaissyntyinen amerikkalaisrouva pöydän toiselta puolelta. – Tämä on ainoa siisti paikka näillä nurkilla.

Kahden kerroksen ravintolan salaisuus paljastui vasta Vietnamin sodan lopulla. Kumouksellinen nuudelinkeittäjä on kuollut, mutta keitto elää.

Saigon, Helmikuu 2007

Tarjoilija keskeyttää television katselun ja tulee ovelle vastaan. – Haluatko keiton? 

Mutta tärkein ensin. Mies kantaa pyytämättä pöytään kasan valokuva-albumeja, vieraskirjan ja lehtileikkeitä. Postikortit ja kirjeet kertovat merentakaisista viesteistä. Valokuvissa myhäilee harmaatukkainen vanhus – nyt jo edesmennyt Ngo Toai. Amerikkalaismiehet kaulailevat ravintolanomistajan kanssa. Vanhus tuntuu olleen kaikkien ystävä.

Lähes 90-vuotiaaksi elänyt vallankumouksellinen nuudelinkeittäjä kokkasi rauhankeittoa, joka maistuu yhä Vietnamin sodan amerikkalaisveteraaneille ja heidän jälkeläisilleen.

Kaikki alkoi Vietnamin sodan aikana. Amerikkalaisjoukkoja oli runsaasti Saigonin seudulla torjumassa kommunisteja, Vietkongin sissejä. Osa amerikkalaisten majoitusparakeista sijaitsi Pho Binh -ravintolan lähellä, ja nuudelikeittolasta tuli sotilaiden suosittu ruokapaikka. Ravintolan omistaja oli tyytyväinen uusista asiakkaista, mutta asialla oli myös poliittinen puolensa.

Ngo Toai sattui olemaan vakaumuksellinen kommunisti, jolle aatteen asia meni kaiken muun edelle. Nuudelikeittoaan lusikoineet amerikkalaissotilaat olivat täysin tietämättömiä ravintolan toisen kerroksen elämästä. Yläkerrassa piti salaista päämajaansa vastapuolen sissijärjestö Vietkong, jonka jäsenet toimivat myös ravintolan työntekijöinä. Henkilökunta suunnitteli juonia Etelä-Vietnamin hallituksen ja amerikkalaisten päänmenoksi aina kun ravintolatöiltään ehtivät. Toisen kerroksen aivoriihessä juonittiin mm. kuuluisa Tet-offensiivi, sissien suurhyökkäys Saigoniin vuonna 1968 ja isku Yhdysvaltain suurlähetystöön.

Lopulta ravintoloitsijan kaksoiselämä kuitenkin paljastui. Ngo Toai vältti täpärästi pikateloituksen, mutta hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Sodan päätyttyä valta vaihtui, ja nuudelinkeittäjä oli jälleen vapaa. Mies palasi takaisin ravintolansa tiskin taakse. Ja mitäpä muuta hän tarjoili asiakkailleen kuin “pho binhiä” – rauhankeittoa. Resepti on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka.

Sodan jälkeen ravintolan maine levisi maailmalle, ja vierailijoita virtasi Ly Chinh Thang -kadulle. Sankarikommunisti otti itse vieraita vastaan ja piti heille seuraa. Vihollisuudet oli unohdettu. Mutta aatteestaan mies ei suostunut luopumaan: “Tulen aina olemaan Ho Chi Minhin sotilas. Säilytän uskoni vallankumoukseen kuolemaani saakka”, hän totesi lehtihaastattelussa.

Saigonin sotarikosmuseo muistuttaa Vietnamin kohtalon vuosista. Runsaat 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen museo vetää yhä yleisöä kaikkialta maailmasta.

Saigon, Helmikuu 2007

– “Meitä ei kyetä voittamaan aseiden voimin”, julistaa Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson valokuvassa historiallisen totuuden osastolla.

Amerikkalaiset taistelivat Vietnamissa vuosina 1965-73 Etelä-Vietnamin joukkojen rinnalla pohjoisesta levittäytyviä kommunisteja vastaan. Näihin traumaattisiin tapahtumiin voi palata Saigonin, nykynimeltään Ho Chi Minh Cityn, sotarikosmuseossa. Kyseessä ei ole sotakaluston esittely, vaikka joitakin mallikappaleita raskaasta aseistuksesta on pihalla nähtävänä. Sen sijaan näyttely puhuu omaa sodanvastaista kieltään valokuvin, joita on saatu sodan molemmilta osapuolilta.

Kuvissa saa runsaasti huomiota siviiliväestöön kohdistunut väkivalta. Kaunista katseltavaa eivät ole kuvat kemiallisten aseiden jäljiltä. Pahamaineinen torjuntamyrkky Agent Orange aiheutti epämuodostumia syntyville lapsille. Kaikki eivät ehtineet edes syntyä. Lasipurkkirivi saigonilaisen sairaalan hyllyssä esittelee sikiöitä, joilla ei ollut mahdollisuutta elämään.

Esillä on myös ehkä tunnetuin Vietnamin sodasta otettu valokuva. Siinä alaston yhdeksänvuotias tyttö Kim Phuc juoksee muiden lasten kanssa pakoon napalmihyökkäystä lähellä Trang Bangia Saigon pohjoispuolella. Napalmi poltti puolet tytön ihosta eikä hänen uskottu jäävän henkiin. Toisin kuitenkin kävi. Kahden vuoden hoidon ja lukuisten leikkausten jälkeen hän palasi kotikyläänsä. Aikuisiässä hän loikkasi häämatkallaan länteen ja asettui asumaan Kanadaan. Siellä hän on osallistunut hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan. Yhdysvalloissa Kim Phuc tapasi lentäjän, joka oli vastuussa hänen kotikylänsä pommituksesta. Unesco nimitti Kim Phucin vuonna 1997 hyväntahdon rauhanlähettilääksi.

Suomikin on esillä yhdellä valokuvalla osastolla, jossa esitellään kansainvälisiä tuenosoituksia Vietnamille. Helsingissä 1960-luvulla pidetyn mielenosoituksen keskellä häärii tutunnäköinen nuorimies pitkässä kaulaliinassaan. Nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja siinä vaatii Yhdysvaltoja pois Vietnamista.

Museo muistuttaa karmealla tavallaan sodan mielettömyydestä. Häviäjänä on aina ihminen. Museosta on turha etsiä koko totuutta Vietnamin sodan julmuuksiin. Näkökulma on yksipuolisesti voittajan – nykyisen kommunistivallan – näkemys maan kohtalon vuosiin. Omien sotarikosten esittely ei kuulu minkään väristen hallitusten tapoihin.